Tammisunnuntain kansalaisjuhlaa vietettiin Jyväskylän normaalikoululla sunnuntaina 26.1.2020. Alla juhlapuhujan, suurlähettiläs René Nybergin puhe.
”Tammisunnuntailla” on vahva historiallinen kaiku. Kenraali Mannerheim käski sunnuntaina tammikuun 28. päivänä 1918 suojeluskunnat riisumaan venäläiset varuskunnat aseista Pohjanmaalla. Alkoi vapaussota. Samana päivänä punakaartit nousivat kapinaan ja valtasivat Helsingin. Alkoi sisällissota, jonka ratkaisutaistelu käytiin Tampereella ja loppunäytös Viipurissa. Sota oli raju, mutta Saksan Itämeren divisioonan maihinnousu lyhensi sitä ja säästi Helsingin tuhoilta. Sota kesti käytännössä vain kolme kuukautta, mutta sen seuraukset olivat mittavat.
Aika on tehnyt tehtävänsä. Venäjän viimeisin vallankumous elokuussa 1991 siirsi seitsemän vuosikymmenen jälkeen bolsevikit ja heidän epäonnistuneet yhteiskunnalliset kokeilunsa lopullisesti historiaan. Kolme vuosikymmentä myöhemmin sadan vuoden perspektiivi tarjoaa tilaisuuden tarkastella vallankumousvuoden 1917, sisällissotavuoden 1918 ja tasavaltalaisen hallitusmuodon hyväksymisvuoden 1919 tapahtumia. Nyt alkavana vuonna tulee kuluneeksi sata vuotta Tarton rauhansopimuksesta sekä kahdeksankymmentä vuotta talvisodan päättymisestä. Vaikka Suomi irtaantui nopeasti ja fyysisesti pienin vaurioin Venäjän vallankumouksen kaaoksesta, Suomen sisällissodan jälkiselvittelyjen trauma on yhä kanssamme.
Suomi ei ole ainoa maa, joka kantaa historiansa traumaa. On oikeastaan vaikea löytää maata ilman traumaa. Saksan trauma on holokausti, Venäjän talonpoikaiston tuhoaminen, Ranskan kollaboraatio ja Yhdysvaltain orjuus sekä intiaaniväestön tuhoaminen. Suomen kykyä kohdata oma menneisyys kuvaa pyrkimys selvittää tapahtunut historian tutkimuksen keinoin. Tämä koskee myös vuoden 1918 ”päättymätöntä sotaa” lainatakseni Esko Salmisen määritelmää.
Hyökkäys Pietariin kesällä 1919 oli Venäjän sisällissodan käännekohta. Suomi oli ympärysvalloista riippuvainen, ja Timo Vihavainen lienee oikeassa, että mikäli Britannia olisi painostanut Suomea, Mannerheimin johtama Suomen armeija olisi todennäköisesti lähtenyt mukaan. Maailmanhistoria olisi ehkä kirjoitettu uusiksi, mutta sotaretkestä olisi tullut Suomen sisällissodan jatko. Trotskin johtamien puolustajien joukoissa olivat myös Pietarin sotakouluja käyneet suomalaiset punakaartilaiset. Venäjälle paenneen O.V. Kuusinen mukaan punaiset olivat sisällissodassa kainostelleet väkivallan käyttämistä. Pietarin valtauksesta olisi tullut katkera ja verinen. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Stalinin terrori tuhosi suomalaiset punapakolaiset. Tämän Kuusinen havaitsi viimeistään 1937 ja lopullisesti koko totaalisuuden, kun ”Suomen kansanarmeijaa” yritettiin koota loppusyksystä 1939 taistelemaan ”valkosuomalaisia” vastaan.
Kenraali Mannerheimin tie entisestä tsaarin kenraalista ja valkoisesta kenraalista Suomen Marsalkaksi muistuttaa historiallisesti Napoleonin entisen marsalkan Jean-Baptiste Bernadotten kasvamista kuningas Kaarle XIV Juhanaksi. Bolsevikkien kukistaminen ja Pietarin valtaaminen oli valkoiselle kenraali Mannerheimille tavoiteltavaa. Marsalkka Bernadotten kunnianhimo oli nousta Ranskan, ei Ruotsin valtaistuimelle. Mutta Ruotsi-Norjan kuninkaana, joka ei koskaan oppinut ruotsia, hän loi Ruotsin ulkopolitiikan perustan, joka kantaa yhä.
Talvisodan jälkeen ylipäällikkö käski piispainkokouksen suosituksesta, että armeijan lippujuhlan, vapaussodan päättymisen päivän 16. toukokuuta sijasta toukokuun kolmatta sunnuntaita oli vietettävä ”päättyneessä sodassa kaatuneiden sankarivainajien sekä myös kaikkien murroskautena vuonna 1918 molemmin puolin vakaumuksensa puolesta henkensä uhranneitten yhteisenä uskonnollisena muistopäivänä”. Myös valkoisen armeijan tunnus, paraatipuvun oikean hihan valkoinen käsivarsinauha poistettiin. Symbolisuudessaan verrattava tapahtuma oli talvisodan vielä kestäessä solmittu ns. Tammikuun kihlaus, jossa Suomen työnantajain keskusliitto tunnusti ammattiliitot ja keskusjärjestö SAK:n neuvotteluosapuoliksi työmarkkinoita koskevissa kysymyksissä.
Marski ei kesällä 1941 suostunut aktiivisesti osallistumaan Leningradin piiritykseen. Stalinin elämänkerran kirjoittajan Stephen Kotkinin sanoin Mannerheim oli niitä harvoja jotka ymmärsivät puna-armeijan määrätietoisen taistelukoneiston brutaalin voiman.
Puna-armeijan hyökätessä marraskuun viimeisenä päivänä 1939, Suomi oli ainoa ensimmäisen maailmansodan jälkeen itsenäistynyt valtio, joka oli yhä parlamentaarinen demokratia ja oikeusvaltio. Puola ja Liettua olivat päätyneet ns. vahvojen johtajien autoritaarisiksi valtioiksi jo 1920-luvun puolivälissä. Viro ja Latvia seurasivat perässä kymmenen vuotta myöhemmin. Tshekkoslovakia nujerrettiin Münchenissä 1938, ja Saksa paloitteli sen lopullisesti maaliskuussa 1939.
Vanhemmat valtiot Unkari, Romania ja Bulgaria eivät koskaan olleet parlamentaarisia demokratioita ja oikeusvaltioita. Oikeusvaltioperinteen heikkous tai sen puuttuminen hiertää yhä itäeurooppalaisia jäsenvaltioita Euroopan unionissa.
Suomi oli Stalinille ”rajamaa” (limitrof) muiden ensimmäisen maailmansodan jälkeen syntyneiden valtioiden tavoin. Molotoville Puola oli Versailles’n äpärä, joka sadan vuoden jälkeen oli ilmestynyt Venäjän (Neuvostoliiton) ja Saksan väliin. Suomesta tuli Stalinin silmissä subjekti vasta talvisodan seurauksena.
Autoritaariselle valtiolle on ominainen epäluottamus, jopa pelko omaa kansaa kohtaan. Valta keskittyy Johtajalle, joka lupaa järjestystä ja kansallista kunniaa, mutta kun tilanteet muuttuvat, johtaja ei voi olla varma väestön tuesta. Sodan uhatessa Baltian itsevaltiaat johtajat havaitsivat olevansa tyhjän päällä, ja esimerkiksi Viro ja Latvia eivät edes saattaneet armeijaansa liikekannalle. Churchillin tunnettu demokratia-luonnehdinta on yhä ajankohtainen: ”Demokratia on hallitusmuodoista huonoin, lukuun ottamatta kaikkia muita, joita on ajoittain kokeiltu (Democracy is the worst form of Government except all those other forms that have been tried from time to time.)”
Autoritaarinen vaihtoehto oli tarjolla myös Suomessa, mutta viimeistään Mäntsälän kapinan kukistamisen jälkeen 1932 se torjuttiin. Punamultahallituksen nimittäminen 1937 vahvisti Suomea ja sen parlamentaarista demokratiaa. Tässä Suomi seurasi Tanskan ja Ruotsin esimerkkiä ja osoitti hallitusratkaisullaan olevansa pohjoismaa. Kimmo Rentolan sanoin ”…ulkotöihin tottuneet työmiehet ja maanviljelijät tekivät sotilaina mitä tehtävissä oli, lojaaleina vasemmiston ja keskustan hallitukselle, jonka he olivat äänestäneet valtaan”.
Venäjän valtakuntaan liitetty Suomi oli autonomioineen eräänlainen keisarin valloittama ”pikku-Ruotsi”. Keisari vakuutti pitävänsä voimassa sen vanhat Ruotsin valtakunnan lait, uskonnon ja kielen – vain talonpojat puhuivat outoa kieltä. Krimin sodan aikana Ruotsi muistutti Pietaria sotilaallisesti olemassaolostaan. Näin myös ensimmäisessä maailmansodassa, jossa Venäjä varustautui saksalais-ruotsalaisen hyökkäykseen Suomen kautta. Kun Venäjän valtakunnan entinen alusmaa ja nyt sen limitrof eli rajamaa kykeni talvisodassa puolustautumaan, Molotov keksi selityksen, että sota oli Ruotsin sota. Näin hän totesi syyskuussa 1940 Moskovassa vierailleelle Ruotsin hallituksen jäsenelle. Loppuvuodesta 1940 Neuvostoliitto esti Saksan tukemana Suomen ja Ruotsin valtioliiton tai edes ulkopolitiikan koordinoinnin ajaen Suomea Saksan tielle.
Venäjän historiallisen vihollisen Ruotsin näkeminen Suomen takana istuu sitkeässä. Osaltaan se vahvistaa kuvaa Suomen viiteryhmästä. George F. Kennanin mukaan Suomen pelasti sen kyky vastarintaan ja Ruotsi. Kimmo Rentolan sanoin Stalin suhtautui hämmästyttävän kunnioittavasti Ruotsiin ja otti sen vakavasti, mutta toisaalta sitä ei tarvinnut pelätä. Idästä katsoen Suomen toisella puolella sijaitsi Ruotsi, ei Saksa Tukholman-lähettiläs G.A. Gripenberg kirjasi tuntonsa päiväkirjaan: Ruotsi on ainoa valtio, jolle Suomen olemassaolo on ykkösluokan kysymys. Syyskuun 1944 välirauhan jälkeisinä epävarmoina kuukausina Gripenberg päätyi siihen, että ilman Ruotsia Suomi olisi tuhon oma.
Jatkosodan jälkeen Suomi taipui, muttei murtunut, vaikka sen instituutiot joutuivat koville. Ratkaisevaa oli jälleen vastarinta, joka oli estänyt miehityksen. Baltian ja Itä-Euroopan maiden kokemukset ovat tästä pysyvä muistutus. Neuvostomiehitys oli julma ja jälki tuhoisa.
Kyky neuvotella Stalinin ja hänen seuraajiensa kanssa oli Suomelle elinehto. Kylmän sodan aikana yhteys Ruotsiin ja länteen oli Suomen henkireikä ja lupaus paremmasta.
Sekä Stalin että Molotov moittivat Suomen ratkaisua evakuoida luovutettujen alueiden väestö. Paasikivi merkitsi välirauhan aikana päiväkirjaansa, että ”Stalin oli … kovasti suuttunut siitä, että luovutetuilta alueilta oli väestö siirtynyt pois. Hänelle oli uskoteltu, että väestö oli pakotettu siirtymään.” Gripenberg puolestaan kirjasi ruotsalaisilta kuulemansa Molotovin kommentin tyhjästä Viipurista maaliskuussa 1940. Pitävätkö he meitä todellakin barbaareina, oli Molotov ihmetellyt.
Väestön evakuointi tapahtui vetäytyvän kenttäarmeijan suojaamana ja osoittautui maailmanhistoriassa ainutlaatuiseksi ratkaisuksi. Yleensä väestö pysyi paikallaan armeijoiden vyöryessä ylitse. Elsass-Lothringen/Alsace-Lorraine’in kohtalo Saksan ja Ranskan sodissa lienee tunnetuin esimerkki alueen ja sen väestön menettämisestä. Maantieteellisesti meitä lähempänä on Slesvigin kysymys, jossa Tanska ja Saksa vasta sata vuotta sitten, vuonna 1920 päätyivät Versailles’ssa sovitun kansanäänestyksen jälkeen etniseen rajanvetoon ilman väestönsiirtoja.
Evakuoimalla luovutettujen alueiden koko väestön ja pika-asuttamalla sen Suomi vältti paitsi pakolaisleirit myös irredentan eli ”lunastamattoman alueen” syntymisen. Saatoin Moskovassa vastata brittiläisen kollegani kysymykseen – ei, Suomen rajan itäpuolella ei asu enää ”sukulaisia”, vain kivet puhuvat enää suomea.
Stalinin terrorin ja laajojen väestösiirtojen heikentämästä Neuvosto-Karjalasta tehtiin talvisodan jälkeen Karjalais-
suomalainen sosialistinen neuvostotasavalta eli siitä tuli Neuvostoliiton kuudestoista osatasavalta. Sen ja kuvitteellisen Suur-Suomen syntysanat lausuttiin joulukuun alussa 1939 Moskovassa allekirjoitetussa ”Suomen kansantasavallan” ja Neuvostoliiton sopimuksessa, joka julisti Itä-Karjalan liittämisen “ikiaikaiseen yhteyteensä” eli Suomeen.
Timo Vihavaisen sanoin tämän ”tarpeettoman tasavallan” ansiosta suomen kieli palasi virallisesti Neuvostoliitossa puhuttujen kielten joukkoon. Se korvasi karjalan kielen, jota oli vuonna 1938 käsketty kirjoittaa kyrillisin kirjaimin. Tässä muodossa karjalan kieli päätyi kielten taivaaseen, kuten Vihavainen asian ilmaisee. Samoin myös suomalainen kansallisuus, jonka myönnettiin olevan läheistä sukua karjalaiselle, hyväksyttiin Neuvostoliitossa. Stalinin vuonna 1932 määräämän sisäisen passin tunnettu 5. kohta kertoi oliko neuvostokansalainen venäläinen, ukrainalainen, juutalainen, suomalainen vai karjalainen. Kuusikymmentä vuotta myöhemmin vuonna 1992 Jeltsin poisti tämän kiistellyn kohdan uuden Venäjän passista.
Karjalan, Sallan ja Petsamon luovuttamisesta huolimatta Suomella on yhä Euroopan pisin raja Venäjän kanssa. Sotilaallisen jännitteen kasvaminen Itämeren alueella on heijastuma Venäjän vuonna 2014 aloittamista sotatoimista Ukrainaa vastaan, sotilaskielellä ilmaistuna horisontaalinen eskalaatio Mustaltamereltä Itämerelle. Sellaisenaan se muistuttaa kääntäen Oolannin sotaa, ”kun kolmellasadalla laivalla engelsmanni seilasi Suomemme rannoilla”. Tarkoituksena oli uhata Pietaria.
Itämeri ei sinänsä ole uuden vastakkainasettelun painopiste. Painopiste on pohjoisessa ja pohjoisilla merialueilla. Venäjän suurvalta-aseman tärkein tekijä ovat sen strategiset ydinaseet, sen toisen iskun kyky eli kyky kostoiskulla tuhota vastustaja. Muurmannin rannikko ja Arkangelin alue ovat Venäjän strategisen iskuvoiman tärkeimmät tukialueet.
Tässä yhteydessä on mielenkiintoista muistaa, että Urho Kekkonen yritti vielä viimeisen kerran vuonna 1968 saada Viipurin takaisin tarjoamalla Brežneville osia Suomen pohjoiskalotista. Tämä järkytti Mauno Koivistoa, joka sai tietää asiasta vasta tutustuessaan Urho Kekkosen arkistoon. Kekkosen tehdessä ehdotuksensa Koivisto oli pääministeri. Se oli tarjous, johon neuvostojohto ei reagoinut.
Jatkosodan päättyminen rauhansopimukseen ilman miehitystä oli saavutus ja merkittävä virstanpylväs. Vaikka ns. Karjalan kysymys liikuttaa yhä mieliä, rauhansopimus sekä luovutettujen alueiden täydellinen evakuointi loi pohjan uudelle alulle, niin katkeria kuin menetykset olivat. Tässä Suomen tie poikkeaa monista, kuten esimerkiksi Japanista, jolla ei ole vieläkään rauhansopimusta Venäjän kanssa. Kysymys ns. Pohjoisista alueista eli neljästä saaresta hiertää jatkuvasti Tokion ja Moskovan suhteita. Suomen ratkaisu muistuttaa Saksan päätöstä yhdistymisen jälkeen hyväksyä lopullisesti maan itäraja ja pyrkiä sovintoon Puolan kanssa.
Marskin kuolinpäivä 28. tammikuuta 1951 osui tammisunnuntaille.
Vanhan soturin elämä päättyi keskiyöllä Sveitsin Montreux’ssa, jolloin päivä Suomessa oli jo vaihtunut sunnuntaiksi. Hänet haudattiin Helsingin Hietaniemen sankarihautausmaalle 4. helmikuuta. Hautajaissaattueetta seurasi satatuhatpäinen ihmisjoukko täydellisen hiljaisuuden vallitessa. Kyseessä oli kenttäarmeijan ensimmäinen ja viimeinen kokoontuminen sodan jälkeen. Se oli minun, viisivuotiaan pojan ensimmäinen mieleen jäänyt historiallinen tapahtuma. Seurasin hautajaiskulkuetta isäni kanssa Arkadian- ja Mechelininkadun kulmassa. Oli kylmä ja isä nosti minut muuntajan päälle, jotta näkisin paremmin.
René Nyberg