Kaitseliitin Sakala malev järjesti J Kärnerin muistokilpailun Viljandin uudella kivääriradalla. Radan siisteys, toimivat taululaitteet sekä hyvin järjestetty kilpailun läpivienti aurinkoisen keväisen sään kera loivat hyvät olosuhteet joukkueiden osumistarkkuuden mittelöön.
Pääsiäisen voi siis käyttää muutenkin kuin syömällä suomalaista perinneruokaa mämmiä joko kerman tai vaniljakastikkeen kera. Tällä kertaa Keski-Suomen reserviläispiiristä vastasi viisi reserviläistä veljeskansan ja Sakalan malevin johtajan kutsuun osallistua heidän perinteeksi muodostuneeseen kilpailuunsa. Reservipiirien toiminnanjohtajalta Tapio Paappaselta tuli kysely vanhalle ampujakollegalle, josko tämä voisi koota joukkueen vastaamaan tuohon kutsuun. Näin päätin ryhtyä kokoamaan joukkoa mainiot perinteet omaavaan tapahtumaan lähettäen niin sähköpostia, kuin soittamalla useita puheluita eri yhdyshenkilöille. Vastauksia tuli yllättävän hitaasti ja vähän, kunnes sitten lähes parin päivän sisällä täyttyivät kaikki joukkueen paikat rohkeiden päätöksentekijöiden vastattua kutsuun!
Siitä alkoi sitten nopeat lauttalippujen tilaamiset niin ”ukoille” kuin autolle, yhteisten tapaamisten suunnittelu, yhteyksien ottaminen vastaanottavaan yhdistykseen Viljandissa ja virallisen joukkueilmoituksen tekeminen kilpailun järjestäjälle. Saimme yhteyshenkilöksemme Sakala malevin entisen päällikön Rein Kikaksen, jonka kanssa viestittely alkoikin sitten sujua kuin rasvattu. Alussa toki oli vastaanottajilla pientä epäselvyyttä osallistujiemme lukumäärässä, sillä aiempi tieto reserviläispiirimme suunnitteleman matkan peruuntumisesta ei ollut saavuttanut vastaanottavaa osapuolta. Parilla sähköpostilla selvisi sekin asia – yhteisen kielen, viron – löydyttyä (kas keeleoskusest võib olla kasu!). Rein onnistui löytämään joukkueellemme viihtyisän majoituksen Viljandista Peetrimõisan pienestä kylpylähotellista.
Valmisteluissa saimme koottua asialliset maastovarusteet MPK:n Keski-Suomen Koulutus- ja tukiyksikön varastolta Riku Tenhusen avulla. Varusteiden kokoaminen onnistui hyvin ja pystyimme vielä sovittamaan ja suorittamaan tarvittavat vaihdot hyvissä ajoin ennen liikkeelle lähtöä. Samalla saimme yhdessä reserviläispiirin ja Keski-Suomen aluetoimiston päällikön everstiluutnantti Jukka Kentalan kanssa hoidettua lupa-asiat kuntoon ja pystyimme virallisesti edustamaan yhtenäisessä suomalaisessa maastopuvussa oikeilla tunnuksilla ja arvomerkeillä omaa piiriämme. ”Resupekka” -joukkueena emme halunneet esiintyä! Lämpimät kiitoksemme vielä kerran tässä yhteydessä Keski-Suomen Reserviläispiirin joukkueen varustamista tukeneille henkilöille organisaatioineen!
Pitkäperjantain 25.3. aamulla oli pihassamme Petäjävedellä valmiiksi kisavarustereppuinemme pakattu ”farkku” odottamassa ensimmäisiä kyytiin tulijoitaan. Niinpä hämärinä aamun tunteina saapuivat Jukka Markonsaari Uuraisilta sekä Esko Soini Keuruulta ja pääsimme liikkeelle kohti Vaajakoskea. Vaajakosken liikenneaseman pihalla odottelikin jo Harri Liimatainen puolisonsa Annen kanssa meitä. Pikaisen tervehtimisen jälkeen jatkoimme siitä Harri kyydissämme kohti Helsingin Länsisatamaa Annen jäädessä pitämään peukkuja kotimaahan. Matkamme sujui sukkelaan Jukan opetellessa vironkielen käännöstehtäväkseen antamaani koostetta Jaak Kärnerin muistokilpailun historiasta. Oli mukava todeta, että muutaman kuukauden opiskelu kielenparissa oli tuottanut jo Jukalle hyvin tulosta. Taidettiin siellä takapenkillä ennättää keskustella niin valokuvaamisesta kuin suurkuvatulostuksestakin…
Pieni tauko on matkalla myös paikallaan ja Lahdessa käännyimmekin pikaiselle kahville, kun joukkueemme viides jäsen kyseli matkamme etenemisestä. Risto Hyvärinen oli jo lähestymässä samaan aikaan Helsingin satamaa toisesta suunnasta ja sovimme samalla tarkemmin mistä Risto tulee kyytiimme. Satamassa tapasimme sitten Riston ja ajoimme joukkue koossa laivaan. Matka Helsingistä Tallinnaan sujui nopeasti samalla tutustuen Jaak Kärnerin taustatietoihin. Artikkelin yhteydessä on lyhyt kooste tuosta mainiosta Õisun kunnassa vuonna 1892 syntyneestä virolaisesta ammunnan maailmanmestarista.
Tallinnasta lähdimme ajamaan kohti Viljandia ja kaupunkimaisema muuttui pian maaseuduksi. Yhä enemmän näimmekin kattohaikaroiden pesiä odottamassa asukkaidensa paluuta etelän lämmöstä. Tiet olivat mainiossa ajokunnossa ja vähän reilun kahden tunnin päästä lähestyimme jo määränpäätämme. Kuten sotilasorganisaatiossa ikään, oli Rein meitä täsmällisesti vastassamme linja-autopysäkillä heti kaupungin rajalla.
Saimme tapaamispaikalta lyhyen siirtymän jälkeen pikaisen tutustumiskierroksen Sakala malevan nykyisiin toimitiloihin ja samalla näimme viereen nousevan uuden rakennuksen työmaan olevan jo hyvässä vauhdissa! Rein johdattikin meidät tämän jälkeen majoituspaikkaamme, joka oli viihtyisällä alueella sijaitseva pieni kylpylähotelli. Pikaisen reissuvaatteiden vaihdon jälkeen lähdimme Reinin opastuksella tutustumaan paikallisiin ruokapaikkoihin. Mainion oppaamme johdolla onnistuimmekin ruokailemaan vierailumme aikana useissa eri paikoissa. Näin saimme hyvän yleistiedon tulevia matkoja ajatellen – niin ja useina päivinä myös saimme historiatietoa Reinin opastaessa meitä liikkuessamme maakuntaa ja kaupunkia ympäri.
Lauantaipäivänä oli aikaisen nousun jälkeen jo pukeuduttu maastopukuihin ja nautittu majapaikkamme maistuva aamupala. Ystävämme Rein Kikas saapui noutamaan meidät kyytiin ja lähdimme noutamaan meille käyttöön tulevat AK-4:t asevarastolta. Asevarastolla tapasimme paikallisen asemestarin (relvur) vääpeli Imre Koldin, joka saapui paikalle höyryävän kahvimukinsa kanssa avaamaan varastonsa ovea. Aseet saatuamme nousimme jälleen Reinin kyytiin suunnaten seuraavaksi Välusten ampumaradalle.
Saavuimme radalle ensimmäisenä joukkueena ja ennätimme kiertämään alueella jo hyvin ennen seuraavien osastojen saapumista. Ampumarata on uusi ja yleisilmeeltään hyvin siisti. Radan rakentamisessa oli huomioitu hyvin alueen monikäyttöisyys niin ampumapaikkojen kuin maalilaitteidenkin osalta. Taulut on sijoitettu kahteen tasoon, jolloin ylempänä olevaan tasoon on saatu elektroniset taululaitteet ja alemmassa tasossa on perinteisemmät ”taustapahvit”. Huomattavaa on, että alemman taulurivistön takaa löytyy myös liikkuvan radan laitteisto kiskoineen.
Ampumapaikkojen tasat ovat tauluilta alkaen viiden (5) metrin välein aina viidestä metristä aina 50 metriin saakka. Tämän jälkeen tulevat 100, 200 ja 300 metrin ampumapaikat. 300 metrin ampumapaikka on samalla katos, jolloin radalla voidaan ampua myös ISSF:n lajit käyttäen elektronisia taululaitteita. Sähköiset laitteet ovat Kongsbergin kenttäolosuhteisiin kehitetyt mallit, joiden virta voidaan tuottaa myös pienemmillä kannettavilla generaattoreilla. Tämä mahdollistaa entistäkin enemmän radan monikäyttöisyyttä, sillä maalitieto tauluilta siirtyy lähettimillä näyttöyksiköille. Näin alueelle ei tarvita kiinteitä maakaapelointeja taulujen ja näyttölaitteiden (ampumapaikkojen) välille.
Lauantai oli varattu harjoittelu- ja testipäiväksi, mikä olikin meille erittäin tervetullut tilaisuus. Vastaavaa asetta kuin AK-4 ei meillä kellään ole ollutkaan käytössämme kotimaassa ja lisäksi kilpailun sääntöjen mukaan ei myös hihnatukea ollut lupa käyttää. Harjoittelumahdollisuutta käyttivät myös paikalle saapuneet muut joukkueet niin Virosta kuin Latviasta.
Sunnuntaina olikin jo sitten kaunis Pääsiäisaamu ja tuttuun tapaan suuntasimme aamupalalta yhteyshenkilömme Reinin kyydissä asevaraston kautta ampumaradalle. Ampumaradalle saapuivat kaikki joukkueet jo hyvissä ajoin ja suomalaisen joukkueen ilmaantuminen paikalle kiinnitti huomiota sen verran, että meidät tultiin toivottamaan tervetulleiksi.
Kilpailun avasi Sakala malevin päälikkö majuri Ahto Alas toivottaen joukkueet tervetulleiksi ja tämän jälkeen antoi kilpailun ohjeet vääpeli Kaido Toomemägi. Toomemägi toimi myös kilpailun ammunnan johtajana.
Joukkueiden ampumapaikat arvottiin ja joukkueensa edustajaksi nimetty henkilö sai tällöin nostaa joukkueelle arpanumeron, joka oli samalla ratanumero. Ampumaeriä oli neljä ja jokaisesta joukkueesta oli näin erässään aina yksi ampuja. Kilpailussa kukin kilpailuja ampui 5 koelaukausta ja 3×10 kilpalaukausta (makuu-, pysty- ja polviasennot) ja ampujan em. henkilökohtainen tulos laskettiin joukkueen kokonaistulokseen. Ammunnan johtaminen oli selkeää, eikä ampujana tarvinnut ihmetellä mitä tapahtuisi seuraavassa vaiheessa. Erien vaihdot sujuivat nopeasti ja Koldin ”Robin Hoodin nuolivarastolta” saimme ammunnassa tarvitsemamme patruunatäydennykset.
Joukkueellemme oli haasteellista parin ampujan osalle sattuneet aseiden toiminnan häiriöt, joista toista asetta jouduttiin purkamaan kilpailun aikana jopa laukaisukoneistoon saakka häiriön aiheuttaneen hylsyn poistamiseksi. No, kaikesta oppii jotain ja seuraavalla kerralla joukkueellamme on tieto miten asia saadaan huomioiduksi ennen kilpailua mahdollisimman hyvin.
Kilpailun aikana paikalle oli saapunut myös naisjaoston (naiskodukaitse) edustajat ja tarjolla oli maistuvaa seljankaa lisukkeineen. Pitää myöntää, että tarjolla ollut ruoka maistui todella hyvältä ja asehäiriötkään eivät enää tuntuneet niin harmittavan… ;-)
Kilpailun henkilökohtaiset mitalit jaettiin seuraavasti: 1) Reijo Virolainen 286 p, 2) Aare Väliste 284 p, 3) Ülar Laaneoja 281 p ja joukkueiden mestaruudet: 1) Tartu malev 1099 p (Merirand, Virolainen, Elp, Laaneoja), 2) Pärnumaa malev 1095 p (Kivisaar, Väliste, Tärn, Avamets), 2) Tallinna malev 1090 p (Niinemäe, Aarne, Erk, Muru).
Kokonaisuudessaan henkilökohtaisen kilpailun taso oli kova ja äärimmäisen tasaväkinen 19 ensimmäisen ampujan mahtuessa 14 pisteen sisälle. Joukkueiden kolmen kärki oli myös omaa luokkaansa ollen n. 16-25 pistettä parempia ennen neljättä joukkuetta. Oma joukkueemme ei tällä kertaa yltänyt kärkeen, mutta kova halu on lähteä seuraavaan kertaan paremmin harjoitelleina ja tätä kokemustakin rikkaampina!
Kilpailun jälkeen saimme majoituspaikkaamme vieraaksemme vielä illalla myös Sakala malevin päällikön majuri Ahto Alaksen. Alas kertoi meille paikallisen kaitseliitin osaston toiminnasta, historiasta sekä tulevaisuuden suunnitelmista tavoitteineen. Keski-Suomen reserviläispiirin joukkueen osallistumisesta J. Kärnerin muistokilpailuun oli kuulemamme mukaan ollut puhetta jo pitkän aikaa edellisinäkin vuosina ja osallistumista oli puoleltamme lupailtu monesti. Nyt tämä suomalaisten antama lupaus vihdoin lunastettiin ja järjestäjät toivovat tästä tulevan uusi perinne veljeskansojemme yhteistyössä. Tähän Alaksen mainitsemasta yhteistyöstä on ainakin joukkueemme jäsenten helppo olla samaa mieltä.
Maanantain aamupalan jälkeen lähdimmekin sitten kohti Tallinnaa poiketen matkallamme tutustumassa vielä Kaitseliitin Männikun ampumaratakeskuksen rakentamiseen. Tuolla radalla ammutaan nuorten 2016 vuoden EM-kilpailut kesäkuun 12.-19. päivinä. Radan rakentaminen oli jo hyvässä vaiheessa ja ulkona päästiin tekemään vihdoin myös valutöitä vielä samalla viikolla. Kesäkuussa voi näin ollen suositella lomakäynneille yhdeksi kohteeksi myös EM-kisojen seuraamista uudella rata-alueella ja miksei siitä jatkaisi myös matkaa kohti Viljandia historiallisine linnoituksineen ja muine nähtävyyksineen.
Suomeen saavuttuamme totesimme, että tämän vuoden tuleviin 300 metrin ”pystykorva” –kisoihin voisimme vaikka ennättää tuonne Viron puolellekin. Lupa-asiatkin ovat jo ”prosessissa”.
Teksti: Aarne Markko